Helsingin Sanomien palstoilla käsiteltiin huhtikuussa usean artikkelin voimin projektien tuloksellisuutta. Artikkelisarja vaatii mielestäni muutamia tarkennuksia ja korjauksia (lainausmerkeissä oleva on Helsingin Sanomien alkuperäistä tekstiä). Olkoon tämä se foorumi.
1.
Kirjoitussarja Helsingin Sanomissa alkoi 4.4. jutulla terveydenhuollon projekteista. Siinä yleistettiin asioita makrotasolta mikrotasolle tavalla, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Artikkelin mukaan ”erilaiset projektit ja hankkeet eivät näytä tuottavan lisää terveyttä ja turvallisuutta” koska ”moni projektien kohteena ollut asia on mennyt jopa huonompaan suuntaan”. Oli siis verrattu yksittäisten projektien tuloksia valtakunnan tason politiikkaohjelmien tavoitteisiin. Ei kai se näin mene. Tästä ”kuvaavana esimerkkinä” on alkoholin käyttö ja sen vähentämiseen liittyvät projektit. ”Rahaa on tullut projektien työntekijöille, tutkijoille, kokouksiin ja konferensseihin, mutta suomalaisten juominen on kaiken aikaa lisääntynyt.” Mitähän muuta on tapahtunut? Alkoholiveroa on laskettu, päihdemyönteinen ilmapiiri on levinnyt entistä laajemmalle (esimerkkinä vaikkapa Hesarin NYT-liite), pahoinvointi yhteiskunnassa on kaiken hyvinvoinnin lisääntymisen myötä myös syventynyt, ym., ym. (Ja täytyy muistaa, että alkoholin kokonaiskulutus on lisääntynyt myös hyvin toimeentulevien keskuudessa, joihin vähemmän projekteja suunnataan.) ”Rahaa on tullut” mutta ”juominen on kaiken aikaa lisääntynyt”. Ehkäisevän päihdetyön rahoitukset lienevät pisara meressä verrattuna vaikkapa olut- ym. teollisuuden markkinointibudjetteihin, ravintolaketjujen mainontaan ym. Jos jonkun hankkeen kautta käydään kertomassa kouluissa kaksi kertaa vuodessa päihdevalistusta, niin mikä on sen teho verrattuna TV:n päivittäiseen ”valistukseen” esimerkiksi oluen käytön kuulumisesta arkeen eri tilanteissa, kun tullaan töistä, kun katsotaan TV.tä, jne. Yksittäiset projektit siis ovat voineet lisätä terveyttä ja turvallisuutta mutta ehkä niitä on ollut riittämättömästi. (Arjenhallintaa tuottavat tietysti myös kuntien sosiaali- ja terveyspalvelut, mikä on niiden osuus tässä.) Artikkelissa puhutaan projektien tavoitteista mutta eiköhän kyseessä ole useimmiten erilaisten politiikkaohjelmien tavoitteista, mikä on eri asia. Älkäämme sotkeko näitä kahta käsitettä, koska kyse on kahdesta aivan eri asiasta. Ihmettelen kuka myöntää rahaa, jos projektin tavoitteena on esimerkiksi pitkäaikaisasunnottomuuden puolittaminen tai nuorten syrjäytymisen ehkäisy, kuten esimerkeissä viitattiin. Eiköhän projektien tavoitteet ole vähän konkreettisempia, ja siis myös mitattavia, toisin kuin artikkelin erilaiset heitot.
2.
Sarjassa todettiin (HS 7.4.), että työllisyyskurssien edut ovat kyseenalaiset. Otos oli kokonaista yksi henkilö, näkyvyys iso. Tässä artikkelissa taas viitataan siihen, että ”lukuisat erilaiset kurssit ja projektit eivät ole vaikuttaneet toivotusti työllistymiseen tai syrjäytymisen ehkäisyyn”. Yksittäiset kurssit (kaikkikin) ovat osaltaan voineet ehkäistä syrjäytymistä ja silti kokonaiskehitys on voinut mennä huonompaan suuntaan. Makro- ja mikrotason tarkastelut ovat eri asioita. Tämä opetetaan jo sosiologian peruskurssilla. Samassa artikkelissa muuten todetaan, että merkittävimpiä työllistymisen esteitä ovat korkea ikä, vähäinen koulutus, yksin asuminen ja eläminen kaupungissa. Korrelaatio ja kausaliteetti ovat eri asioita. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun nämä sotketaan. Toivottavasti kaupungissa eläminen ei ole työllistymisen este, sillä silloin ihmiset ottavat suuren riskin muuttaessaan esimerkiksi Helsinkiin. Eli kaksi asiaa saattaa esiintyä samaan aikaan mutta niillä ei välttämättä ole tekemistä keskenään. Työllisyyskurssien ongelma on usein se, että niiden julkilausutut tavoitteet eivät aina vastaa niiden tosiasiallisia positiivisia vaikutuksia. Onko niitä selvitetty artikkelisarjaan? Näistä positiivista vaikutuksista sekä taloudellisista että sosiaalisista, on olemassa tutkittua tietoa, sekä työvoimahallinnon julkaisusarjassa että muualla. Mutta kun provosoitiin, niin saatiin myös vastauksia (HS 13.4.), jotka yllättäen sopivat Hesarin valitsemaan linjaan. ”Monien työttömien mielestä työvoimatoimistojen pakolliset kurssitukset ovat lähinnä tyhjänpäiväisiä.” Keiden monien? ”Monien mielestä” mikä tahansa asia voi olla miten tahansa. Epäilemättä monenlaisia esimerkkejä löytyy ja pettymyksiä on tullut. Ja paljon on koko tällä sektorilla vielä kehitettävää ja mietittävä asioita uudella tavalla. Mutta tämänkaltainen yhden näkökulman yleistäminen tukee myös monenlaisia ennakkoluuloja ja kaupunkilegendoja eikä varmasti ole helpottamassa niiden satojen projekteissa työskentelevien taakkaa, jotka työtunteja laskematta yrittävät tukea ja auttaa ihmisiä monin tavoin. Eikö muuten löytynyt yhtään positiivista esimerkkiä, kun itse olen niitäkin vastaavassa työssä aikoinani tavannut.
3.
Sarjassa todettiin edelleen (HS 6.4.), että projektiyhteiskuntaan siirtyminen olisi ”vuosikymmeniin jopa suurin yhteiskunnallinen muutos, joka ravistelee demokratiaa ja valtarakenteita”. Siis että ”projektiyhteiskunta” on epädemokraattinen. Näkökulma voi olla myös toisenlainen. Monia projekteja toteuttavat kolmannen sektorin järjestöt, joiden tavoitteena on kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen, yhteiskunnasta uloslyötyjen saaminen takaisin aktiivisiksi kansalaisiksi, syrjäytyneiden äänen tuominen mukaan päätöksentekoon ja päättäjille.
Ongelma artikkelissa on myös se, että projekteja on eri sosiaali- ja terveyspuolen sektoreilla vaikka minkälaisia ja vaikka kuinka paljon. Ne voivat olla kunta- tai valtiosektorin muun toiminnan oheen luotuja tai kolmannen sektorin toteuttamia, ja ne tavoittelevat kukin erilaisia päämääriä ja ovat taustaltaan sidoksissa erilaisiin politiikkatavoitteisiin. Siksi tämä Hesari haulikolla ampuminen ei oikein osu maaliinsa – paitsi silloin kun se osuu. Kuka tunnustaa?
4.
Kaiken kaikkiaan, jos on tapahtunut ”huonoa kehitystä projektin kohteissa” ei sen perusteella voi vetää johtopäätöksiä yksittäisistä projekteista eikä edes kokonaisuudesta. Yhteiskunta ei ole vakio, jossa ainoa vaikuttava muuttuja olisi projekti. Yhteiskunnassa, politiikassa, rakenteissa tapahtuu aika paljon, monin monimutkaisin tavoin. Ja erilaisten politiikkojen vaikutukset näkyvät vuosien, joskus vuosikymmenten viiveellä. ”Terveydenhuollon miljoonaprojektit” (kuinka moni projekti saa miljoonia?) ovat voineet olla täyttämättä tavoitteitaan tai sitten ne ovat pääosin täyttäneet tavoitteensa. Ovatko vai eivät, siitä Hesarin projektien ”kyseenalaistamiskampanja” ei kerro mitään. Paljon on tutkittu, paljon on vielä tutkittavaa. Onpahan hutkittu.
Projektien kustannustehokkuus, tarkoitus ja mieli on oma lukunsa. Kun projekteja on alalla kuin alalla, ei niitä oikein voida tarkastella yhtenä. Se olisi vähän sama asia, kuin että jos sosiaalitoimea vaadittaisiin lopetettavaksi sen perusteella, että osa ihmisistä voi entistä huonommin, tai että kun määrärahoja lisätään, ongelmat eivät vaan poistu. Projektit vaativat puolustajiaan.
Kuten huomaatte, artikkeli on kirjoitettu lievästi närkästyneenä ja sen alkuperäinen päämäärä oli päätyä Helsingin Sanomien yleisönosaston vastineeksi. Koska työkiireet menivät edelle, julkaistakoon tämä siis nyt tässä.
